Taustatietoja

Olen Elisa Kraatari, kulttuurialan kehittämisen asiantuntija, 1980-luvun lapsi, ja aina vähän matkalla pohjoisen ja etelän välillä.

Polveilevia polkuja, laajoja näkokulmia

Olen opiskellut yhteiskunta- ja historiatieteitä sekä muotoilua ja tekstiilitaidetta. Väittelin vuonna 2016 yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta. Pari vuotta aiemmin, 2012, vein loppuun taiteen maisterin tutkintoni Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Post doc -jakson jälkeen olen työskennellyt kansainvälisissä kulttuuri- ja kulttuuriperintöalan hankkeissa.

Nuorena olin innostunut historiasta, filosofiasta ja jostain, mille sittemmin löytyivät nimet kuten kulttuuripolitiikka tai kulttuurin ja muotoilun yhteiskunnallinen ja hyvinvoinnillinen vaikuttavuus. Lapsena ja nuorena minulle lähimmät kulttuurilaitokset olivat Tervolan, peräpohjalaisen maalaispitäjän, kunnankirjasto ja kansalaisopisto. Se tuntui silloin vaatimattomalta, mutta aika pian huomasin, kuinka nämä laitokset ovat maassamme paljon vartijoina.

Aloitin yliopisto-opintoni Lapin yliopistossa taiteiden tiedekunnassa. Pari vuotta myöhemmin vaihdoin paikkakuntaa ja pääaineitta, valtio-oppiin ja kulttuuripolitiikkaan Jyväskylän yliopistossa. Rovaniemen opinnoista mukana kulkivat kiinnostus muotoiluun ja yhä enemmän käsityöhön, sekä kulttuuri- ja aatehistorioihin. Vaihto-opiskelijana Kööpenhaminassa, silloisessa Danmarks Designskolessa, kiinnostuin erityisesti muotoilun historiasta. On luontevaa, että tein väitöskirjani suomalaisesta kotiteollisuusaatteesta, jonka päämäärinä oli kehittää omavaraista ja yrittäjähenkistä kädentaitajuutta. Kyse oli paljolti samoista asioista, mitä nykyään liitetään luovan talouden ja etenkin maaseutualueiden elinvoimaisuuden kehittämiseen.

Minusta on tärkeää ymmärtää pitkittäisketjuja, vaikutushistorian merkitystä erilaisissa kehittämistehtävissä. Samalla on syytä osata katsoa ilmiöitä laajasti. Näen kulttuurin mieluimmin laajana käsitteenä ja suhtaudun uteliaasti kehittämisaiheiden risteys- ja limittäiskohtiin, kuten siihen, miten kulttuuripalvelut vaikuttavat alueiden vetovoimaan, tai esimerkiksi siihen, miten suhde luontoon ja metsään aineettomana kulttuuriperintönämme voisi edesauttaa niiden kestävämpää käyttöä.

Ihanasti kesken

Tämä sivusto on paitsi käyntikortti ja esite, myös aina päivitystä vailla ja siis kesken oleva “työstö”. Tutkimuksessa ja kehittämisessä on yhtäläistä se, ettei oikein ole mitään alusta aloittamista: tullaan johonkin teemoihin tai kysymyksiin jostain kohdasta, joita ryhdytään pohtimaan ja työstämään. Aloittamista seuraavat prosessit vievät johonkin suuntaan, kunnes ne johonkin päätetään tai “saattaen vaihdetaan” toisiin. Tärkeää ovat tahto oppia ja vilpitön pyrkimys parempaan.

Vuosina 2017–18 tein Jyväskylän yliopistossa aikuispedagogiikan opinnot. Opintokokonaisuus oli merkitsevä reflektion ja opin paikka, ja siitä olen ammentanut näkökulmaa myös työhön kehittämishankkeissa. Yksinkertaisimmillaan niissä on kyse aikuisten oppimisesta. Joissakin hankkeissa puhutaan erityisesti politiikkaoppimisesta (policy learning), ja se vasta kiinnostavaa onkin – ja mitä se voisikaan tarkoittaa!

Omaa oppimista koetan myös jatkaa eri tavoin. Jos ei muuten, niin kieliä opiskellen, kirjoittamista harjoitellen sekä historian ja yhteiskunta-alan tieto- ja tutkimuskirjallisuutta lukien. Eräältä työmatkalta ostin ‘Carnet de Projets’ -muistikirjan, johon lukuisat projekti-ideat voi kirjata muistiin. Niiden toteutus etenee polveillen, keskeneräisyydestä keskeneräisyyteen.

Våga vara du

Tämä ohje ei ole mistään elämänviisauksien antologiasta vaan Haaparannan Ikean mallisisustusten välisiltä käytäviltä bongattu. Pohtiessani oman toiminimen perustamista mietin paljon, millaista “osaamisprofiilia” samalla tarjoan. Väittäisinkö itseäni konsultiksi ja keksisinkö kansainväliseltä kalskahtavan englanninkielisen nimityksen? Se ei tuntunut omalta, ja tarjoan ja edelleen haen oman näköisiä tapoja työskennellä. Niissä tärkeää ovat avoimuus kohtaamisille ja oppimiselle, kuunteleminen ja kuuleminen, parempaan pyrkiminen ja epätäydellisyyden hyväksyminen. Ja kuten monen muunkin mielestä, minustakin “tosiasioiden tunnustaminen” on monesti tärkeä lähtökohta.

Viisaus on mahdollista, sillä ihminen pystyy monimutkaisiin tunteisiin.

– Elisan opetusfilosofia

Pääsivun kansikuvan olen ottanut Muonion Särkitunturin päältä, yhdeltä hiihtoretkiltäni. Olin 22-vuotias, kun päätin vuonna 2005, että hiihtää on voitava myös latuverkoston ulkopuolella, ja ettei se olisi kuin itsestä kiinni. 2020-luvulla yhä useampi on löytänyt umpihankeilun, ja liukulumikengät ovat tuoneet yhden näkökulman lisää hidastempoisempaan ja luonnonläheisempään retkiliikuntaan. Minä puolestani pidän kiinni perinteisistä, tervapohjaisista Ylösen suksivalmistamon puusuksistani ja itselleni rakentamastani lajista.

Umpihanki on ollut omiaan työstämään hengen sitkeyttä sekä rohkeutta luottaa omaan ennakointiin, suunnan- ja riskinottoon. Luotan, että hangessa opittu heijastuu myös tekemisiini. Siksi myös palaan yhä uudestaan peräpohjolan jängille ja vaaramaisemiin omiin “kertausharjoituksiini”.